Home is wherever I'm with you

Morjens maailma!

Heräsin puoli seitsemän. Viisi tuntia unta takana, mutta ei väsytä. Aurinko paistaa, ja vein pyykit koneeseen. Pistin sen ehkä sensitiivisimmän soittolistan soimaan. You know, Angus & Julia Stone. Fleet Foxes, mitä näitä ny o. Kolme päivää jäljellä.

Torstaina herään jo Suomessa. Enkä tiedä laittaisinko tuon lauseen loppuun pisteen vai kaksisataa huutomerkkiä. (!!!) Iso juttu. Isot fiilikset. Isompaa on kaikki kuin helmikuussa lähdön aikaan. 

Mä myönnän, että juuri nyt tänä maanantaiaamuna olen aivan rikki lähtemisestä. Tottakai tiedän, että tulen heinäkuussa takaisin, mutta suuri osa kämpältä on sitten lähtenyt ja koulultakin moni palaa Saksaan kesäksi. Ja on siinä se fiilis, että mä muutin tänne kerran ja tein tästä kodin ja nyt mä muutan takaisin ja mun tarvitsisi tehdä Suomesta taas koti. Mikä tuntuu ihan hullulta. Hitto, tuntuu ihan hullulta koko tämä retki. Hyvästi hullulta.

Puhuin Saanan kanssa puhelimessa tuossa yksi päivä ja sanoin, että eihän kenenkään ihmisen aivokapasiteetille ole luonnollista, että kerralla heitetään vieraaseen maahan, kulttuuriin ja kieleen ja vieraiden ihmisten keskelle ja siinä sitten pitäisi tavallaan raapaista kasaan uusi tapa elää uuden keskellä. Mutta se, mitä mä en siinä ääneen puhelimessa sanonut, oli se, että ehkä juuri sen takia mikään asia mun elämässäni ei ole tuntunut näin painavalta ja tärkeältä kuin tämä mun vajaa puolivuotinen täällä. Tänne mä tulin. Tulin, näin ja voitin, kait sen ny sillainki vois sanoo. Hullua, miten sitä pieni ihminen sopeutuu. Ja nyt pitäisi jo palata muka!

Tänään menen järvelle koulukaveriporukalla, huomenna oon himassa ja pakkailen ja näen ihmisiä kämpältä. Ilo irti vikoista hetkistä! Aivan sama pillitänkö silmät päästäni, kunhan otan ilon irti. Ja niinhän sen Gandalfkin sanoi:

"I will not say "do not weep", for not all tears are an evil."

Mun tekisi mieli kelata tässä viimeiset kaksi kouluviikkoa läpi ja se kuinka mua on kehuttu ja tsempattu maisterintutkintoon täällä. Se, kuinka kävin eilen Rheinin putouksilla, ja kuinka oli Zürich Pride viikko sitten. Kuinka pelattiin eilen jalkapalloa kaksi tuntia isolla porukalla, ja kuinka mä olen ollut joka päivä ulkona ja luonnossa. Ei kuitenkaan tunnu ihan siltä. Mä heräsin tänään aamulla todella tunteikkaassa olotilassa, ja mieli tekee höpötellä juuri tätä diipimpää asiaa nyt. Tässä vähän (=törkeän paljon) itku kurkussa ja samaan aikaan kuitenkin iloisena. Saanalle sanoin tosi kauniisti, että vaikka ristiriitaisilla ja vähän ahdistuneillakin fiiliksillä lähtee takaisin, niin ei saa miettiä sitä, kuinka suurta osaa näistä ihmisistä ei välttämättä enää koskaan näe eikä näitä kokemuksia voi uudestaan elää. Että sen sijaan miettisikin, että kuinka perkeleen onnekas on saanut olla, kun on tavannut nämä tyypit ja kokenut tämän kaiken. Siinä on vissi ero siinä mindsetissä.

Lupaan palata tänne tarinoimaan näistä seikkailuista. Nyt vain tarvitsee antaa kaiken tämän upota hetken aikaa. Aika paljon tarvitsee pillittää ja hymyillä. Ai hitto, mikä retki. Mä olen ikuisesti iloinen näistä kuukausista.

Translation: I told my sister the other day on the phone that instead of being sad about probably not seeing these people and not feeling these experiences ever again I can be happy about meeting these people and experiencing everything I had experienced. One cliché quote says “Don’t cry because it’s over, smile because it happened” and at the moment that feels so freaking true.

And immediately my Spotify started playing Home from Edward Sharpe & The Magnetic Zeros.

"Home, let me come home
home is wherver I'm with you. 

La la la la
take me home
mama, I'm coming home."

Home.♥