Ich liebe mein Leben

Takana on taas kuukausi! On ollut Pariisin-reissu, jälleennäkemisiä, hellepäiviä ja haaveilua. Pähkinänkuoressa. Kun sen pähkinän sitten avaa, niin perinteisen ronjamaisesti sen pureskeluun meneekin sitten tovi, eli popparit sopii mikrottaa ensitilassa!

(Mun piti oikeasti viettää House of Cards –vitostuottariputki, mutta eipä tuo uusi kausi tässä maassa näköjään näykään.)

Pariisi oli ihana. Vaikka näin suurin piirtein kaksi oikeaa auringonsädettä koko kolmipäiväisen reissun aikana, mulla oli kuitenkin kaksi aurinkoa matkassa: Kassu ja Kerttu, mä käsitin vasta näkemisen jälkeen kuinka paljon voimaa tankkasin tuttujen kasvojen, äänten ja kokemusten lähellä olemisesta. Huomasin Pariisin-reissun aikana, kuinka tärkeää mulle oli päästä puhumaan samaa suomenkielistä teatterikieltä puhuvien kanssa mun kokemuksista ja myös niistä kompastuskivistä vaihto-opintojen aikana. Jotenkin sitä pääsi vähän syvemmälle reflektoinnissa kuin mitä näiden paikallisten kolleegojen kanssa vieraalla kielellä ja vieraassa ympäristössä on yrittänyt. Kiitos ihanista illoista Pariisin kattojen yllä, viinilasillisista, tortilloista ja lähellä olosta! Näin mää myös sen kuuluisan terästornin ja maalauksen siitä naisesta. Söin niitä krepeksiä, kävelin jalat rakoille ja jonotin katakombeihin monta tuntia. Mulla oli ihana reissu, mutta siitä teki juuri niin ihanan ne ihanat, tutut tyypit. Nähdään taas pian! Tyypit siis. Ja Pariisikin toki.

Kun on istunut iltaa täällä kotona tai tarkkaillut luokkakavereiden reenejä, on alkanut kohtaamaan niitä ajatuksia, että eipä ole enää montaa viikkoa. Kotona tyypit alkavat jo ripotellen muuttaa pois. Epätodellinen olo. Kun kaikista haluaisi pitää kiinni. Mutta ennen kaikkea tuon lähdön melankolian takaa on löytynyt se ajatus, että kuinka onkaan maailma upeita ihmisiä täynnä. Todellakin. Lupaan opetella pitämään yhteyttä ihmisiin!

Täällä on Limmatin rannalla kaksi upeaa uimarantaa. Tai no ihan uimarantaa ne ei ole nähnytkään; sitä vaan hyppää alajuoksulla jokeen ja antaa virran viedä niin pitkälle kuin uimavahdit tai naru vedessä sallii. Ja hitsinpimpulaiset, kun on lämmintä vettä! Koko viikonlopun hengasin joen varrella, ihan kuin olisi paljonkin etelämmässä kuin Sveitsissä. Brunaa pintaan ja kylmä bisse kouraan, toimii!

Meillä on nyt parin viikon aikana ollut kaksi isompaa ohjauskokonaisuutta: aluksi tehtiin Heinrich von Kleistin Kätchen von Heilbronn, ja oh man, mulla oli aluksi sen kanssa tiukkaa, mutta siitä yli päästyä (kiitos Pariisi, Kassu ja Kerttu!<3) tuli riipaistua muutamissa harjoituksissa hyvä setti, joka sai kiitosta erityisesti selkeydestä ja näyttelijöiden välisestä kontaktista. Toissaviikolla harjoiteltiin systeemistä struktuurirakentamista (nyt on kyllä niin törkeän huono vapaa käännös, että oksat pois! Saksaksi Systemische Strukturaufstellung für Dramatik.) Ewald Palmetshorin tekstistä die unverheiratete ohjaajaopiskelijoiden ja parin muun koulutusohjelmalaisen kanssa. Opin siinä sivussa maailman siisteimmän ryhmä-pallopeli-lämpän ja opiskelin parisenkymmentä tuntia viikossa teoriaa tilasta (Production of Space) teatterissa, urbaaniympäristössä ja luonnossa. Millainen on ei-tila? Kuinka tilaa voi lukea? Millainen on luonnontila? Sosiaalinen tila? Olen oppinut ihan sairaasti täällä ollessa teatterista, mutta tila on niistä yksi isoin. Hitto, mitä kaikkea tila tarkoittaakaan mulle nykyään.

Samalla oon startannut vikan neliviikkoisen jakson aamutreenit Grotowskin ja maoreiden taistelutanssit yhdistävän rytmisen piirikoreografian parissa – kehittää liikkeen ja energian keskittämistä kehossa – ja toisen kurssin, jossa käsitellään luonnon, eläinkunnan ja umweltin suhdessa ihmiseen ja teatteriin. Jokainen on saanut tuolla Attenborough – Ökosystem und Theater –kurssilla valita jonkin tutkimuskohteen johon keskittyä, ja mä olen pohtinut sitä, miten ihmisen fysiologinen, neurologinen ja kokemuspohjainen rakenne vaikuttaa siihen, kuinka ihminen kokee tapahtumat välittömässä arjessaan ja lähiympäristössään, jota jatkuvasti havainnoi, ja kuinka yksilöiden havaintokyvyt eroavat riippuen esimerkiksi asuinympäristöstä, perhetaustasta ja arvomaailmasta (huh, diippii!).

Viime viikko oli koulussa koko vuoden ehdottomasti napakoin ja i h a n i n. Ohjauksen toisen ja kolmannen vuoden opiskelijat ohjasivat 2-3:lle ammattinäyttelijälle valitsemansa/rakentamansa kohtauksen juurikin tuosta aiemmin mainitsemastani Palmetshoferin pätkästä. Jos saksa ollenkaan luistaa, tuo on ihan must read –näytelmä, törkeän hyvä! Jokainen ohjaaja sai ykköseltä sparring partnerin, ja tuo on ehkä nerokkain oivallus, jonka aion viedä mukanani Turkuun. Miksi heittää teatteri-ilmaisun ohjaajaopiskelijat tokalla tai kolmannella luokalla jääkylmään veteen oman ohjauksen kanssa, kun heidät voisi heittää jo aiemmin apuohjaamaan vanhempien vuosikurssien kanssa? Ehkä rakastuin koko tuon kurssin muotoon ja toteutukseen, koska mulla ja Alexilla synkkasi alusta asti todella hyvin työparina mun valitseman kohtauksen kanssa, sain ihanat kaksi näyttelijää, jotka ostivat mun työtavat heti ja hyvällä energialla, ja viikon lopussa perjantai-iltana klo 22 saatu palaute oli yhtään itseäni korottamatta kyllä sieltä ryhmän parhaimmasta päästä. Selkeys, syvyys roolihahmoissa, rytmi ja näyttelijöiden välisen kontaktin laatu nostettiin onnistuneiksi pointeiksi. Istuttiin siinä palauteringissä melkein keskiyöhön asti, ja mua pyörrytti, kun en ollut juonut enkä syönyt kunnolla. Muutoin kaikki oli just hyvin. Annoin halukkaille luokkakavereille salmaria. ”Hieno viikko takana!”

Kaksi viikkoa koulua jäljellä, aika juoksee. Nämä kaksi viikkoa opiskellaan dokumenttiteatteria egyptiläisen ammattilaisen kanssa. Hän on tiukka nainen, joka kyseenalaistaa lähes kaiken, jota kukaan kurssilla tarjoaa, mutta luojan kiitos, joku tekee vielä niin. Mä olen ollut aivan kriiseissäni, vaikka takana on vasta kaksi päivää, mutta pakko sitä nyt vielä on vähän kriiseytyä, että uskaltaa sitten kaikkensa antaneena lähteä lomalle. Ensi viikolla. Jo.

Viimeiset pari viikkoa on tullut haikailtua täällä oloa paljon. On ollut jo valmiiksi ikävä. Olin suunnitellut tulevani takaisin Suomeen vasta elokuussa, mutta lähdenkin vähän aikaisemmin. Perkeleen kallis Sveitsi. Mutta niin hurmaavan ihana Sveitsi.

Mä lennän Suomeen 21. kesäkuuta, silloin illalla. Aion savusaunoa jussina niin jumalattoman kovaa. Takaisin Zürichiin lennän puolessa välissä heinäkuuta. Pääsin kesäkurssille. Sitten tulen takaisin Suomeen. Elokuun alussa joskus, toivottavasti monia maita ja kaupunkeja pitkin. Seikkaillen!

Likka voi lähteä Sveitsistä, mutta Sveitsi ei likasta. Tulen toivottavasti syksyllä tänne käymään. Kolleegan ja ystävän lopputyötä katsomaan. Ja pitäähän sitä kotona aina silloin tällöin käydä.

Mulla oli viikko sitten kaunis hetki, kun olin tulossa grillijuhlista ja terassilta (on muuten upein terde koskaan tai missään tuo Frau Gerolds Garten, ei löydy Suomesta samanmoista!), oli lämmin. Täällä on ollut täysi kesä nyt yli viikon päivät. Hellerajat paukkuu, ja farkkushortsitkin on vähän liian kuumat. Niin, mutta. Kävelin kotiin, oli keskiyö, ja tuli vahvasti sellainen tunne, että kun ihan jokainen tyyppi uskaltaisi tehdä valinnan lähteä joskus näin isolle retkelle. Niinkuin kylmään veteen hyppäisi, sitähän tämä välillä on. Pää edellä. Kädetkin kuitenkin. Ei voi ikuisesti pelätä sitä, että kädet osuu pohjaan, kun joskus ainoa asia, jota elämältä kaipaa muuttuakseen onnelliseksi on se, että uskaltaa kävellä laiturin nokkaan ja sukeltaa. Hitto, kun on kylmää. Salpaa hengen hetkeksi. Mutta jälkeenpäin tuntuu hyvältä. Kunpa kaikki oppisivat piirun verran onnellisemmaksi sen kautta, että joskus lähtevät seikkailemaan.

Translation: I will sit down with you and translate every single word for you if you ask. Let’s buy some beer to go and go to the Limmat. And just talk for hours. Gott, ich liebe mein Leben.