Home is wherever I'm with you

Morjens maailma!

Heräsin puoli seitsemän. Viisi tuntia unta takana, mutta ei väsytä. Aurinko paistaa, ja vein pyykit koneeseen. Pistin sen ehkä sensitiivisimmän soittolistan soimaan. You know, Angus & Julia Stone. Fleet Foxes, mitä näitä ny o. Kolme päivää jäljellä.

Torstaina herään jo Suomessa. Enkä tiedä laittaisinko tuon lauseen loppuun pisteen vai kaksisataa huutomerkkiä. (!!!) Iso juttu. Isot fiilikset. Isompaa on kaikki kuin helmikuussa lähdön aikaan. 

Mä myönnän, että juuri nyt tänä maanantaiaamuna olen aivan rikki lähtemisestä. Tottakai tiedän, että tulen heinäkuussa takaisin, mutta suuri osa kämpältä on sitten lähtenyt ja koulultakin moni palaa Saksaan kesäksi. Ja on siinä se fiilis, että mä muutin tänne kerran ja tein tästä kodin ja nyt mä muutan takaisin ja mun tarvitsisi tehdä Suomesta taas koti. Mikä tuntuu ihan hullulta. Hitto, tuntuu ihan hullulta koko tämä retki. Hyvästi hullulta.

Puhuin Saanan kanssa puhelimessa tuossa yksi päivä ja sanoin, että eihän kenenkään ihmisen aivokapasiteetille ole luonnollista, että kerralla heitetään vieraaseen maahan, kulttuuriin ja kieleen ja vieraiden ihmisten keskelle ja siinä sitten pitäisi tavallaan raapaista kasaan uusi tapa elää uuden keskellä. Mutta se, mitä mä en siinä ääneen puhelimessa sanonut, oli se, että ehkä juuri sen takia mikään asia mun elämässäni ei ole tuntunut näin painavalta ja tärkeältä kuin tämä mun vajaa puolivuotinen täällä. Tänne mä tulin. Tulin, näin ja voitin, kait sen ny sillainki vois sanoo. Hullua, miten sitä pieni ihminen sopeutuu. Ja nyt pitäisi jo palata muka!

Tänään menen järvelle koulukaveriporukalla, huomenna oon himassa ja pakkailen ja näen ihmisiä kämpältä. Ilo irti vikoista hetkistä! Aivan sama pillitänkö silmät päästäni, kunhan otan ilon irti. Ja niinhän sen Gandalfkin sanoi:

"I will not say "do not weep", for not all tears are an evil."

Mun tekisi mieli kelata tässä viimeiset kaksi kouluviikkoa läpi ja se kuinka mua on kehuttu ja tsempattu maisterintutkintoon täällä. Se, kuinka kävin eilen Rheinin putouksilla, ja kuinka oli Zürich Pride viikko sitten. Kuinka pelattiin eilen jalkapalloa kaksi tuntia isolla porukalla, ja kuinka mä olen ollut joka päivä ulkona ja luonnossa. Ei kuitenkaan tunnu ihan siltä. Mä heräsin tänään aamulla todella tunteikkaassa olotilassa, ja mieli tekee höpötellä juuri tätä diipimpää asiaa nyt. Tässä vähän (=törkeän paljon) itku kurkussa ja samaan aikaan kuitenkin iloisena. Saanalle sanoin tosi kauniisti, että vaikka ristiriitaisilla ja vähän ahdistuneillakin fiiliksillä lähtee takaisin, niin ei saa miettiä sitä, kuinka suurta osaa näistä ihmisistä ei välttämättä enää koskaan näe eikä näitä kokemuksia voi uudestaan elää. Että sen sijaan miettisikin, että kuinka perkeleen onnekas on saanut olla, kun on tavannut nämä tyypit ja kokenut tämän kaiken. Siinä on vissi ero siinä mindsetissä.

Lupaan palata tänne tarinoimaan näistä seikkailuista. Nyt vain tarvitsee antaa kaiken tämän upota hetken aikaa. Aika paljon tarvitsee pillittää ja hymyillä. Ai hitto, mikä retki. Mä olen ikuisesti iloinen näistä kuukausista.

Translation: I told my sister the other day on the phone that instead of being sad about probably not seeing these people and not feeling these experiences ever again I can be happy about meeting these people and experiencing everything I had experienced. One cliché quote says “Don’t cry because it’s over, smile because it happened” and at the moment that feels so freaking true.

And immediately my Spotify started playing Home from Edward Sharpe & The Magnetic Zeros.

"Home, let me come home
home is wherver I'm with you. 

La la la la
take me home
mama, I'm coming home."

Home.♥

Ich liebe mein Leben

Takana on taas kuukausi! On ollut Pariisin-reissu, jälleennäkemisiä, hellepäiviä ja haaveilua. Pähkinänkuoressa. Kun sen pähkinän sitten avaa, niin perinteisen ronjamaisesti sen pureskeluun meneekin sitten tovi, eli popparit sopii mikrottaa ensitilassa!

(Mun piti oikeasti viettää House of Cards –vitostuottariputki, mutta eipä tuo uusi kausi tässä maassa näköjään näykään.)

Pariisi oli ihana. Vaikka näin suurin piirtein kaksi oikeaa auringonsädettä koko kolmipäiväisen reissun aikana, mulla oli kuitenkin kaksi aurinkoa matkassa: Kassu ja Kerttu, mä käsitin vasta näkemisen jälkeen kuinka paljon voimaa tankkasin tuttujen kasvojen, äänten ja kokemusten lähellä olemisesta. Huomasin Pariisin-reissun aikana, kuinka tärkeää mulle oli päästä puhumaan samaa suomenkielistä teatterikieltä puhuvien kanssa mun kokemuksista ja myös niistä kompastuskivistä vaihto-opintojen aikana. Jotenkin sitä pääsi vähän syvemmälle reflektoinnissa kuin mitä näiden paikallisten kolleegojen kanssa vieraalla kielellä ja vieraassa ympäristössä on yrittänyt. Kiitos ihanista illoista Pariisin kattojen yllä, viinilasillisista, tortilloista ja lähellä olosta! Näin mää myös sen kuuluisan terästornin ja maalauksen siitä naisesta. Söin niitä krepeksiä, kävelin jalat rakoille ja jonotin katakombeihin monta tuntia. Mulla oli ihana reissu, mutta siitä teki juuri niin ihanan ne ihanat, tutut tyypit. Nähdään taas pian! Tyypit siis. Ja Pariisikin toki.

Kun on istunut iltaa täällä kotona tai tarkkaillut luokkakavereiden reenejä, on alkanut kohtaamaan niitä ajatuksia, että eipä ole enää montaa viikkoa. Kotona tyypit alkavat jo ripotellen muuttaa pois. Epätodellinen olo. Kun kaikista haluaisi pitää kiinni. Mutta ennen kaikkea tuon lähdön melankolian takaa on löytynyt se ajatus, että kuinka onkaan maailma upeita ihmisiä täynnä. Todellakin. Lupaan opetella pitämään yhteyttä ihmisiin!

Täällä on Limmatin rannalla kaksi upeaa uimarantaa. Tai no ihan uimarantaa ne ei ole nähnytkään; sitä vaan hyppää alajuoksulla jokeen ja antaa virran viedä niin pitkälle kuin uimavahdit tai naru vedessä sallii. Ja hitsinpimpulaiset, kun on lämmintä vettä! Koko viikonlopun hengasin joen varrella, ihan kuin olisi paljonkin etelämmässä kuin Sveitsissä. Brunaa pintaan ja kylmä bisse kouraan, toimii!

Meillä on nyt parin viikon aikana ollut kaksi isompaa ohjauskokonaisuutta: aluksi tehtiin Heinrich von Kleistin Kätchen von Heilbronn, ja oh man, mulla oli aluksi sen kanssa tiukkaa, mutta siitä yli päästyä (kiitos Pariisi, Kassu ja Kerttu!<3) tuli riipaistua muutamissa harjoituksissa hyvä setti, joka sai kiitosta erityisesti selkeydestä ja näyttelijöiden välisestä kontaktista. Toissaviikolla harjoiteltiin systeemistä struktuurirakentamista (nyt on kyllä niin törkeän huono vapaa käännös, että oksat pois! Saksaksi Systemische Strukturaufstellung für Dramatik.) Ewald Palmetshorin tekstistä die unverheiratete ohjaajaopiskelijoiden ja parin muun koulutusohjelmalaisen kanssa. Opin siinä sivussa maailman siisteimmän ryhmä-pallopeli-lämpän ja opiskelin parisenkymmentä tuntia viikossa teoriaa tilasta (Production of Space) teatterissa, urbaaniympäristössä ja luonnossa. Millainen on ei-tila? Kuinka tilaa voi lukea? Millainen on luonnontila? Sosiaalinen tila? Olen oppinut ihan sairaasti täällä ollessa teatterista, mutta tila on niistä yksi isoin. Hitto, mitä kaikkea tila tarkoittaakaan mulle nykyään.

Samalla oon startannut vikan neliviikkoisen jakson aamutreenit Grotowskin ja maoreiden taistelutanssit yhdistävän rytmisen piirikoreografian parissa – kehittää liikkeen ja energian keskittämistä kehossa – ja toisen kurssin, jossa käsitellään luonnon, eläinkunnan ja umweltin suhdessa ihmiseen ja teatteriin. Jokainen on saanut tuolla Attenborough – Ökosystem und Theater –kurssilla valita jonkin tutkimuskohteen johon keskittyä, ja mä olen pohtinut sitä, miten ihmisen fysiologinen, neurologinen ja kokemuspohjainen rakenne vaikuttaa siihen, kuinka ihminen kokee tapahtumat välittömässä arjessaan ja lähiympäristössään, jota jatkuvasti havainnoi, ja kuinka yksilöiden havaintokyvyt eroavat riippuen esimerkiksi asuinympäristöstä, perhetaustasta ja arvomaailmasta (huh, diippii!).

Viime viikko oli koulussa koko vuoden ehdottomasti napakoin ja i h a n i n. Ohjauksen toisen ja kolmannen vuoden opiskelijat ohjasivat 2-3:lle ammattinäyttelijälle valitsemansa/rakentamansa kohtauksen juurikin tuosta aiemmin mainitsemastani Palmetshoferin pätkästä. Jos saksa ollenkaan luistaa, tuo on ihan must read –näytelmä, törkeän hyvä! Jokainen ohjaaja sai ykköseltä sparring partnerin, ja tuo on ehkä nerokkain oivallus, jonka aion viedä mukanani Turkuun. Miksi heittää teatteri-ilmaisun ohjaajaopiskelijat tokalla tai kolmannella luokalla jääkylmään veteen oman ohjauksen kanssa, kun heidät voisi heittää jo aiemmin apuohjaamaan vanhempien vuosikurssien kanssa? Ehkä rakastuin koko tuon kurssin muotoon ja toteutukseen, koska mulla ja Alexilla synkkasi alusta asti todella hyvin työparina mun valitseman kohtauksen kanssa, sain ihanat kaksi näyttelijää, jotka ostivat mun työtavat heti ja hyvällä energialla, ja viikon lopussa perjantai-iltana klo 22 saatu palaute oli yhtään itseäni korottamatta kyllä sieltä ryhmän parhaimmasta päästä. Selkeys, syvyys roolihahmoissa, rytmi ja näyttelijöiden välisen kontaktin laatu nostettiin onnistuneiksi pointeiksi. Istuttiin siinä palauteringissä melkein keskiyöhön asti, ja mua pyörrytti, kun en ollut juonut enkä syönyt kunnolla. Muutoin kaikki oli just hyvin. Annoin halukkaille luokkakavereille salmaria. ”Hieno viikko takana!”

Kaksi viikkoa koulua jäljellä, aika juoksee. Nämä kaksi viikkoa opiskellaan dokumenttiteatteria egyptiläisen ammattilaisen kanssa. Hän on tiukka nainen, joka kyseenalaistaa lähes kaiken, jota kukaan kurssilla tarjoaa, mutta luojan kiitos, joku tekee vielä niin. Mä olen ollut aivan kriiseissäni, vaikka takana on vasta kaksi päivää, mutta pakko sitä nyt vielä on vähän kriiseytyä, että uskaltaa sitten kaikkensa antaneena lähteä lomalle. Ensi viikolla. Jo.

Viimeiset pari viikkoa on tullut haikailtua täällä oloa paljon. On ollut jo valmiiksi ikävä. Olin suunnitellut tulevani takaisin Suomeen vasta elokuussa, mutta lähdenkin vähän aikaisemmin. Perkeleen kallis Sveitsi. Mutta niin hurmaavan ihana Sveitsi.

Mä lennän Suomeen 21. kesäkuuta, silloin illalla. Aion savusaunoa jussina niin jumalattoman kovaa. Takaisin Zürichiin lennän puolessa välissä heinäkuuta. Pääsin kesäkurssille. Sitten tulen takaisin Suomeen. Elokuun alussa joskus, toivottavasti monia maita ja kaupunkeja pitkin. Seikkaillen!

Likka voi lähteä Sveitsistä, mutta Sveitsi ei likasta. Tulen toivottavasti syksyllä tänne käymään. Kolleegan ja ystävän lopputyötä katsomaan. Ja pitäähän sitä kotona aina silloin tällöin käydä.

Mulla oli viikko sitten kaunis hetki, kun olin tulossa grillijuhlista ja terassilta (on muuten upein terde koskaan tai missään tuo Frau Gerolds Garten, ei löydy Suomesta samanmoista!), oli lämmin. Täällä on ollut täysi kesä nyt yli viikon päivät. Hellerajat paukkuu, ja farkkushortsitkin on vähän liian kuumat. Niin, mutta. Kävelin kotiin, oli keskiyö, ja tuli vahvasti sellainen tunne, että kun ihan jokainen tyyppi uskaltaisi tehdä valinnan lähteä joskus näin isolle retkelle. Niinkuin kylmään veteen hyppäisi, sitähän tämä välillä on. Pää edellä. Kädetkin kuitenkin. Ei voi ikuisesti pelätä sitä, että kädet osuu pohjaan, kun joskus ainoa asia, jota elämältä kaipaa muuttuakseen onnelliseksi on se, että uskaltaa kävellä laiturin nokkaan ja sukeltaa. Hitto, kun on kylmää. Salpaa hengen hetkeksi. Mutta jälkeenpäin tuntuu hyvältä. Kunpa kaikki oppisivat piirun verran onnellisemmaksi sen kautta, että joskus lähtevät seikkailemaan.

Translation: I will sit down with you and translate every single word for you if you ask. Let’s buy some beer to go and go to the Limmat. And just talk for hours. Gott, ich liebe mein Leben.

"To live will be an awfully big adventure."

Hellurei ja hyvää vappua Suomeen!

Aika on mennyt aivan t ö r k e ä n nopeasti. Kulunut kuukausi in a nutshell: koulua, perhettä, tätä paikallistakin perhettä ja reissaamista. Sitten vähän höpöttelyä out a nutshell, eli popparit kehiin!

Koulussa mennään toista jaksoa jo reippaasti yli puolen välin. Tällä hetkellä koulussa on muutoin helppoa, hauskaa ja inspiroivaa, mutta pitäähän sitä sitten vastapainoksi yhdestä kurssista saada harmaita hiuksia. Ohjataan keskenämme toisillemme kohtauksia Heinrich von Kleistin teoksesta Kätchen von Heilbronn, joka on sellainen sellainen meganäytelmä, josta ei ruhtinaista, ritareita, komiikkaa, draamaa, vauhtia tai vaarallisia tilanteita puutu. Ei siinä mitään, mutta kun se kieli. Jopa paikalliset sanovat, että teksti on törkeän proosallinen, ja välillä kielestä on hankala saada mitään selvää, kun repliikit ja juoni eivät mene yksi yhteen. Oon lukenut tekstin jo kaksi kertaa läpi, eikä kaikesta saa siltikään vielä montakaan asiaa irti. Nyt ollaan valittu kohtaukset ja työryhmät, ja huomenna aloitetaan sitten sellainen 1,5 viikon intensiivinen harjoittelukausi. Mä olen totaalisen pihalla siitä, että miten ja miksi mä tätä tekstiä nyt sitten teen, mutta on mulla pari päivää vielä aikaa harjoitella.

Ja välillä on ihan ok olla ihan pihalla.

Välillä koululta tulee liian iso määrä hommaa. Mun kokemuspohjaan istuu käsittämättömän huonosti se, että olisi jollain tavalla muka rakentavaa antaa arki-illan viimeisellä tunnilla opiskelijalle yksi näytelmä ja kaksi artikkelia luettavaksi seuraavaksi aamuksi. Mun mielestä on oikein rakentava kritiikki sanoa, että itsenäisen työmäärän laajuus ei täällä oikein tue sitä, että kouluun pitäisi jaksaa sitten vielä tulla olemaan fyysisesti ja henkisesti läsnä, tuottelias ja kasvava, kun rehellisesti joinain viikkoina ja päivinä ainoa asia, jota vuorokauteen on koulun lisäksi mahtunut on muutama ruoka päivässä ja viiden tunnin yöunet.

Asia, jota tämä vaihto on mulle ehdottomasti opettanut, on priorisointi. Oman vapaa-ajan, levon, ihmissuhteiden ja terveyden ylläpidon sekä koulun välisten suhteiden tasapainottaminen. Ihan kuin tässäkään asiassa koskaan valmiita oltaisiin, mutta silti. On ollut muutama aamu, kun opettajalle on pitänyt laittaa tekstari, että ”hei. En jaksa. En ole nukkunut tarpeeksi. Pitää levätä. Nähdään iltapäivällä”. Välillä on pitänyt ottaa pari päivää lepoa ja aikaa tehdä kouluhommia.

Olen pariin otteeseen pohtinut mahdollisuutta hakea takaisin tänne tekemään maisteriopinnot, mutta usein vastaan tulee ajatus liiasta työmäärästä, joka yhdistettynä siihen, että mun opiskelukieli ei ole mun oma, vaikuttaa tällä hetkellä ehkä hieman liian isolta kakulta.

Noin niiku muuten saksa on tosi ok kieli, mä ymmärrän sitä tosi hyvin ja puhunkin kohtuullisella itsevarmuudella, vaikka sanavaraston suppeudesta olenkin ehtinyt yläasteikäistä, saksa-laiskaa Ronjaa syyttämään täällä ollessa aika moneen otteeseen.

Mutta. Meillä loppui perjantaina opintokokonaisuus Gegenwartsdramatik und Szenisches Schreiben, joka on ehdottomasti ollut yksi mun vaihtoni parhaimpia kursseja. Kurssi koostui kahdesta viikoittaisesta tunnista näyttämöllistä kirjoittamista ja oman vision ja teeman sanallistamisesta näyttämölliseksi tekstiksi sekä kahdesta viikkotunnista saksankielisen nykyteatterin ja –draaman parissa. Käytännössä voisin sanoa, että Turun päässä vastaavat opintokokonaisuudet itselläni ovat olleet dramaturgia ja nykyteatterin historia, mutta parasta on, kun pääsee sanomaan, että ei tämä kuitenkaan sama ollut. Erityisesti Gegenwartsdramatik, nykydraama, oli ensisijaisen tärkeä kokonaisuus itselleni, kun pääsin lukemaan viisi saksankielisen nykydraaman helmeä ja analysoimaan sitä, mitä nykydraama on täälläpäin Eurooppaa ja miten se eroaa suomalaisen teatterin nykytilanteesta. Luettiin mun toiveesta myös Juha Jokelan Patriarkka saksaksi ja kaivoin sivutolkulla saksankielistä materiaalia erityisesti TINFO:n sivuilta. Tällä kurssilla osasi ja halusi ja kykeni olla prosessissa, tosi vahvasti!

Koulussa tällä hetkellä käynnissä olevia muita kurssikokonaisuuksia ovat myös Text, Licht, Raum, Klang, Körper, joka tutkii (in my opinion) esitystaiteen ja performanssitaiteen muodostamista mm. tekstin, valon ja tilan kautta. Tästä kurssista en ole vielä itse saanut yhtä paljon kuin olisin toivonut, mutta viime viikon työskentelyn jatkuvuus (edellisen päivän experimentiä jatkettiin seuraavanakin päivänä) antoi jo selkeästi paljon enemmän kuin aiemmat, yhden tunnin aikana pienryhmissä tuotetut pikatehtävät ja niiden analysointi. Tässä jaksossa mulla on ollut myös joogaa, meditaatiota ja preesenssiä ja läsnäolon tutkimista teatterissa, Romeo ja Julia –analyysia, reflektiota ja kritiikkiä ohjaajaopiskelijoiden kanssa ja perjantaisin luetaan ajankohtaisia media-artikkeleita jonkun asiantuntijan kanssa, pohditaan uutisten suhdetta kulttuuriin ja teatteriin, toisin sanoen.

Koulu täällä on paljon teoreettisempi kuin mihin mää Suomessa olen tottunut. Aina toisinaan rakastan sitä, aina toisinaan se tuntuu suhteellisen raskaalta. On erilaisia päiviä ja erilaisia oppimiskokemuksia. Pääasia itselleni on, että nyt jo tuntuu vahvasti siltä, että on jäänyt paljon käteen. Muun muassa oman kirjallisen opinnäytetyöni aiesuunnitelmaa oon rustaillut täydessä inspiraation vallassa. Koulullakin on pikkuhiljaa tutustunut ihaniin ja lahjakkaisiin ihmisiin.

Mun perhe oli visiitillä pääsiäisen aikaan, ja meillä oli ihan huikeaa aikaa yhdessä. Toisaalta tuntui nähdessä, että no kappas hei, ja mitäs viime näkemän. Toisaalta sitä tietty oli vähän itku silmässä. Kaksi ja puoli kuukautta on mulle pitkä aika olla näkemättä lähisukua.

Saldo siltä noin viikolta, kun mun äiti, isäpuoli ja sisko olivat täällä: ravintolasafkoja, brezeleitä, juustofondueta, suklaafondueta, röstiperunaa, yksi Luzernin ja Mt. Pilatuksen reissu (u p e a!), eläintarha, Jules Verne Panoramabar, käppäilyä ympäri kaupunkia ja espressoja ja proseccoja. Ja paljon muuta. Ja yhteistä aikaa, ennen kaikkea just sitä.

ETH:n ja yliopiston opiskelijoilla oli vielä pääsiäisen jälkeen viikon loma. No mulla ei. Toisaalta olin, että ok, tällä laillahan tämä Suomessakin menee. Toisaalta olisin tarvinnut sitä viikon lomaa niin kovasti. Siksi ostin pääsiäismaanantaina reissun Milanoon. Bussimatkat ja hostelliyö, pari päivää Milanossa, se oli hieno viikonloppu! Sattumalta osuttiin samaan kaupunkiin myös spring break –jengin kanssa, vedettiin pizzat ja jätskit yhdessä silloin sunnuntaina, ja jatkoin mun viikonloppulomaani yksin vielä pari tuntia. Duomo di Milano oli upea, ja kannatti herätä silloin sunnuntaina ennen seitsemää (pienessä proseccokrapulassa) hakemaan sitä Viimeisen ehtoollisen lippua. Rakastan italialaista atmosfääriä! Ja kyllä rakastin sitä ravintolailtaa, kun otin puoli litraa viiniä, pizzan ja espresson, ja maksoin 15€. Ihan on jo unohtanut, kuinka kallista Sveitsissä on. Samanmoinen setti Zürichissä maksaisi varmasti lähemmäs 50€.

Viime maanantaina oli Sechseläuten: paikallinen juhlapäivä, jossa talvi poltetaan pois. Oopperan eteen oli kerääntynyt jumalaton määrä ihmisiä odottamaan, että tuo lumiukko sytytetään ja sen pää räjähtää. Ihmeellinen traditio. Tiistaina tuli räntää.

Kävin myös pikavisiitillä Saksassa, kun IBH (International Bodensee Hochschule) järjesti ekskursion Sigmarinenin linnaan ja Beuronin luostariin. Tykkäsin. Perjantaina mää lennänkin sitten pitkäksi viikonlopuksi Pariisin. Sormet ihan syyhyää, kun koittaa kirjoittaa ylös kaiken, mitä haluaa Pariisissa Kassun, punaviinin ja Seinen lisäksi nähdä!

Ei hittolainen, nyt on oikeasti jo toukokuu. Mulla on koulua enää vain viisi viikkoa, ja osa Meierwiesenstrassen jengistä lähtee jo kesäkuun alussa. Osasta tästä mun asuntolajengistä on kyllä kasvanut ihan perhe mulle, ja näin hitaasti lämpenevänä ihmisenä sitä kelailee nyt, että hitsinpimpulat, pitää oikeasti vaihtaa numeroita ja ajatuksia vielä, kun ehtii! Rakkaita ovat.

Eilen vietettiin vappua porukalla, pikniköitiin Hönggerbergillä ja käytiin saunassa (s a u n a! 2,5 kk ilman oli jo vähän liikaa!). Ollaan puhuttu kesäreissaamisesta Euroopassa ja syyskuisista rapujuhlista Suomessa. Mä en tiedä vieläkään, mitä teen kesällä, missä ja kenen kanssa. Yhdelle kesäkurssille mut hyväksyttiin, viikonmittainen workshop Research Academylla, tutkimuskohteena Performance, Lies and Videotape: Beyond Documentation. Se on heinäkuussa. Kyllä mää Suomeen paluusta/Suomen reissustakin haaveilen. Ehkä juhannukseksi? Ja sitten lopullisesti takaisin elokuun lopussa? Ehkä. Miksi sitä kiireellä lähtisi kesän alussa pois, kun ei Suomesta sitten hevillä vähään aikaan lähde näin pitkäksi aikaa pois.

Ja seriously, en ole vielä valmis lähtemään.

Translation: Because the whole text is way too long, I'm gonna translate only the last sentence, I'm not ready to leave.

First 2 months

Nonni, eivätpä valehtele ne ihmiset, jotka sanovat, että vaihdossa aika kirjaimellisesti l e n t ä ä . True story, aika todellakin lentää!

Semesterin ensimmäinen jakso päättyi perjantaina. Ei tässä ihan lekkeriksi ehdi kuitenkaan lyödä, kun huomenna starttaa seuraava jakso, ja Ein Stück vom Stück -moduulin Inszenierungskonzept tulee palauttaa perjantaihin mennessä. Toissapäiväinen perjantai-ilta kului koululla presentoiden meidän kuluneen kuuden viikon Brecht-kurssin tuotoksia: oli installaatioita, videoita, kohtauksia. Käytännössä siis kukin opiskelija melko lailla haluamallaan tavalla esittele sitä, mihin pisteeseen Brechtin Äiti Pelottoman kanssa oli tähän mennessä päässyt. Presentoin saksaksi. "Kun mää pidän sen saksaksi, en vahingossakaan puhu liikaa tai yli kymmenen minuutin." Kylmä hiki ja jännäkakka. Juotiin skumppaa koulun pihalla illan päätteeksi. Illat ovat olleet plus 18 ja linnut laulavat samalla lailla kuin Suomessa toukokuussa. Kevät-minä kiittää Keski-Euroopan ilmastoa! Ylikuumeneva asuntolahuone on vain pieni miinus, kun teiden varret ovat täynnä kukkia ja kaupunki on yhtäkkiä herännyt henkiin. On muuten pirun kaunis kaupunki! Olenko jo sanonut, että tykkään tästä kaupungista?

Viime viikonloppuna oltiin isolla vaihtariporukalla Davosissa laskettelemassa ja juhlimassa. Mä laskettelin ensimmäistä kertaa ikinä (ihan todella, no kidding here)! Alpit oli hyvä paikka aloittaa. Go big or go home. Nääs. Kukkaro kutistui ja univelka kasvoi, mutta kaikki oli just best. Jopa se törkeän paha kaatuminen ilman hanskoja ja haavoille repeytyneet kädet! Kaikki kasvattaa. Ja mitkä maisemat! Tulen varmasti myöhemmin itkemään sitä, että mä olen oikeasti ollut tuolla kolmen kilometrin korkeudessa Alpeilla. Tuntuu aivan uskomattomalta.

Gang on the way to Davos. The older lady in the back wasn't part of the group, but did tequila shots with us anyway.

Mitä mulla jäi päällimmäisenä mieleen ensimmäisestä jaksosta koulussa? Perkeleen rankkaa täällä on, mutta kyllä mää nautin. Tiesittekö, että Streber on sana sellaisella tyypille, joka tekee ehkä pikkuisen liian itsekurisesti ja tarkasti hommia, lukee kaikki artikkelit ja on aina fyysisesti läsnä tunneilla. Sanovat, että strebering on ihan yleinen ongelma täällä, mutta onneksi mä olen löytänyt koulussa niitä tyyppejä, jotka pitää jalat maassa ja opettaa myös relaamaan.
On muuten törkeän ihania ihmisiä koulussa mulla.

Muistiinpanoja kertyi parin vihkon verran, monisteita yhden kansion. Olen aivan totaalisen rakastunut muun muassa nykyteatterikollektiiveihin (käytiin pikkuporukalla tsekkaamassa Gob Squadin Western World -esitys Bernissä, t ö r k e ä n hyvä), Bertolt Brechtiin ja Robert Wilsoniin. Eniten on tullut tutkittua aikaa ja tilaa teatterissa ja performanssitaiteessa. Ollaan tutkittu taidetta julkisessa tilassa. Täällä mulla on itänyt jo hetken ajatus kirjallisesta opparista työnimellä sosiaalinen media, digitalisaatio ja dokumenttiteatteri.

 Gob Squad about to start soon.

Researching Robert Wilson.

Me being me at school.

(Opinnäytetyöstä by the way! Näytelmäkulma ja Taideakatemia näyttivät vihreää valoa, ja mä tulen ohjaamaan Henrik Ibsenin Villisorsan mun käytännöllisenä opinnäytetyönä ensi syksynä. GEEZ! Tämä vuosi näyttää hyvältä. Törkeän hyvältä. Kuinka monta kertaa voi sanoa yhden postauksen aikana törkeä?)

Huomenna mulla on koulussa joogaa ja Gegenwartsdramatik & Szenisches Schreiben -kurssin startti. Koulun sähköpostiin pamahti pdf:nä  Romeo ja Julia. Saksaksi, tietty.

Kaksi kuukautta on oikeasti vaan hurahtanut menemään. Koulua on onneksi vielä 10/16 viikkoa jäljellä. Mulla on pieniä haaveita kesän suunnitelmista, mutta sinne on onneksi vielä tosi pitkä aika!
Ei toisaalta, kun näitä helteitä hipovia lämpöasteita katsoo.

Eilen kävelin pitkän matkan kaupungin toiselle puolelle Zürichin Suomen kunniapääkonsulaattiin äänestämään kunnallisvaaleissa. Törmäsin suomalaisiin, ja vedettiin Limmatin rannalla espressot ja jäätelöt. Kävelin toisen kanssa monta tuntia Altstettenin juna-asemalle, ja matkalla pälätettiin menemään. Oli hyvä lauantai, naama paloi. Tuollaisina hetkinä muistaa, että ei se määrä vaan se laatu. Mutta silti, kaksi kuukautta takana. Hienot kaksi kuukautta! Sopii seuraavien tulla.

Translation: 2 months down. Quite a many to go, still. Did some skiing. Did some major falling, too. And fondue. First block of the semester is done. Except this one staging concept. The Alps were so gorgeous! Tomorrow I'll start with yoga in school. How cool is that! Ice cream is the best breakfast and Zürich is so freaking amazing.